Tallinnan tuolla puolen III

”Entäs tuo Vegan House??”

”No en lähe mihinkään vegaaniravintolaan.”

”No voihan sitä paistaa ne kanat sitten iltapalaks jos jää nälkä. Aattele nyt. Pari safkaa, pullo punkkua. Ei oo pahan hintanen.”

”Hmh, no ihan sama. Mennään sitte.”

Sunnuntaipäivä oli aurinkoinen. Monet ravintolat - ikävä kyllä - pitävät sapattia, vaikka Virossa ei ”sunnuntaituplia” maksetakaan. Vanhan kaupungin kiskat ovat aika taajaan auki koko viikonlopun, mutta muurien ulkopuolella tekee tiukkaa. Näillä eväillä koukistin käpäläni ovenkahvan ympäri ja viittilöin rouvan peremmälle vegaaniravintolaan.

Kuppila oli sisältä aivan viihtyisännäköinen. Sopivan orginelli, mutta ei ylitseampuva. Materiaaleja pintoihin (haluaisin uskoa) oli hankittu kierrätyksen kautta, mutta mistään jätelava dyykkauksesta ei ollut vihiä. Sali oli pieni ja intiimi. Sopivalle korkeudelle asennetut lamput, pöytien yläpuolella, toivat mukavasti yksityisyyden tuntua oman pöydän ympärille.

Tilasin ensi töikseni pullon pinoa pöytään ja pudelin vettä. Ruokalista näytti sopivan suppealle.Valitsin punajuuriravioleja, sekä kukkakaali-currya. Kiukkupussi, pöydän toisella puolella, päätyi ottamaan crostineja, sekä tofucanneloneja. Punainen kaadettiin lasiin. Jenni totesi, että totta kai tänään oli se päivä, kun hän oli valinnut kaninkarvakauluksen suojaamaan herkkää joutsenkaulaa. Rouvan takana pöydässä neito pudotti puhelimen ”fight against rabbit testing”-laukkuun. Tutkailin asiakaskuntaa ympärillä: vanhempi suomalainen pariskunta, ilmeisesti tyttärensä kanssa. Kaksi parivaljakkoa kolmekymppisiä daameja, sekä yksi, noh, kolmekymppinen pariskunta. Toistaiseksi ei kuitenkaan hamppuhameita. Muutamissa pöydissä oli ”varattu”-kyltti ja yksi aasialainen pari käännytettiin ovelta. Puolen tunnin päästä kuppila oli täynnä.

Alkuruoat näyttivät ihan kelvollisille. Pikku rouvan känkkäränkkä oli hukkunut punaviiniin ja crostini työkaluna tämä lapioi erinäisiä tahnoja tomerasti naamaansa. Omat ”raviolini” olivat kyllä erittäin maukkaita – eritoten pesto – mutta ravioli-sanan käyttäminen, lainausmerkeissäkin, olisi ollut rikos raviolin kehittäjää (John Raviolo?) kohtaan. Hyydytettyä cashewkermaa oli aseteltu punajuurikiekkojen väliin, pestokastikeen päälle. Minähän en näistä mitään tiedä, mutta käsittääkseni raviolit valmistetaan pastataikinasta. Tämä taasen pyöräytetään vehnäjauhoista ja vedestä. Viimeksi kun istuin pöydässä, missä mielensä pahoittanut vegaani räyhäsi ruokavaliostaa, ymmärsin, että vehnä ja vesi kuitenkin kuuluisivat tähän diettiin. Miksi siis lista kutsui minut raviolille ja tarjosi sitten jotakin muuta?

Joka tapauksessa tärkein, se maku, oli hyvä. Lautasen moppaaminen pestosta, kaverilta pihistetyllä rapealla crostini-palasella, oli kelpo huvia. Pääruokaa odotellessa tutkailin ranskalaista pinot-pulloa. Ei merkintää allergeeneista. Ruokalistan alareunassa ilmoitettiin, että koko menu valmistetaan vegaanisesti, mutta juomalistassa ei ollut mitään mainintaa. Listalla kuitenkin oli useampi tuote, joiden valmistusprosessista herää ainakin kysymys, onko valkuaista käytetty kirkastamiseen.

Pearuoad saapuivat. Kukkis-curry tuoksui herkulliselle. Päälle oli kipattu peräkarryllinen basmatia mahaa täyttämään. Jennin cannelonit aiheuttivat annoskateutta. Tofumäskillä täytetyt, ilmeisesti filotaikinatuubit, oli gratinoitu juustonkuvausmassalla. Herkullisen näköinen pöperö. Naiskelner kallisteli punkun perseet laseihin ja toivotti head isud!

Ruoka oli kyllä hyvää. Oikeastaan murehdin ainoastaan akuuttia proteiinin puutostilaa. Täydellä lautasella pojotti, laskujeni mukaan, viisi kokonaista neulapapua. Näistä, väristä päätellen, puolet oli lisätty ennen haudutusta ja puolet jälkeen.

Hyvää ruokaa ahmiessa tavat tuppaavat unohtumaan. Niin kävi nytkin. Unohdin kokonaan, että hienon naisen kuuluu jättää hiukan lautaselle. Menin, ja tankkasin tankin täyteen riisiä. Virheliike. Varttia myöhemmin oli pönttö pystyssä. Tilasimme laskun. Herrasmiehenä palauttelin tapoja mieleeni ja tosi herrasmiehen tavoin annoin vaimon tarjota. Kiittelin salia erinomaisesta palvelusta, minkä se todella ansaitsi. Lyllersimme kadulle. Hämärästä ravintolasalista kirkkaaseen auringonpaisteeseen siirtyessä, ja vatsan halvaannuttamana, olo oli kuin lahnalla veneen pohjalla. Yhtä mieltä olimme kuitenkin siitä, että reissu vegaanimestaan kannatti, vaikka maha murjotti iltaan asti. Kotona palkitsin itseni rohkeudesta gintonicilla.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Vegan Restoran V, Rataskaevu 12, Vana Linna.

Alkuruoat 4-8e

Pääruaot 6-11e

Jälkiruoat 2-6e

Tallinnan tuollapuolen 2.0.

Männä viikolla pistäydyimme Tallinnan Rauassa jököttävään Enoteca Lucca:an. Ulkopuolella viinilaatikoista orvokit kurkistelivat saapuvia vieraita. Muutamia kertoja ohi kävellessäni erehdyin kuvittelemaan pajaa viinikaupaksi. Sitä Lucca on, mutta sen lisäksi myös ravintola. Homman nimi on Viini edellä. Ravitsemusliikkeen etuosassa on viinikauppa, missä voi käsin kosketella ravintolan viinilistaa. Kaupassa on tiski ja tiskin takana neitokainen, jolla on hommaansa jämäkkä ote. Lisäksi, arvioin kyseisen neitokaisen asuvan liiketiloissa, koskapa hän on siellä aina. Satoi tai paistoi, oli ilta tai aamu.

Olin aiemmalla kerralla puotiin rysäyttäessäni tiedustellut mahdollisesta corkage fee:stä, jos siis haluaa ostaa pullon hyllystä, ja nauttia sen aterian yhteydessä ravintolan seinien sisäpuolella. Kuuluivat kympin laskuttavan korkin irti nitkuttelusta ja viinin serveeraamisesta. Tutkiessani hyllyjen hintoja arvioin kokonaissumman silti pysyttelevän aivan kohtuullisena, verraten esimerkiksi Alkon hinnastoon. Hintavertailua, mitä ei ehkä pitäisi tehdä.

Pöytä meille nyt joka tapauksessa oli. Istua lässäytimme miellyttävästi aivan avokeittiön äärelle, mistä oli mielipiteitä jakavan miellyttävää seurata köökin uurastusta lähestulkoon vis-à-vis. Ruoka oli ovihovia lainaten ”klassikoita, turkkilaisella twistillä”, mihin syypää oli turkkilainen keittiömestari. Puntaroin punaviiniä välimereltä ja vitello tonnatoa italiasta turkkilaisella twistillä. No hitto, miks ei?

Köyhänä ja kipeänä opiskelijana ovat valuuttakrampit alkaneet rasittamaan ravintolakäyntejä. Ruokalan valintaa joutuu pohtimaan joko ruoan tai viinin kannalta. Ehkäpä viimeisinä aikoina olen ollut viinihampaani orja. Jos joku siihen on onnistunut loihtimaan suurin piirtein palettiin sopivaa pöperöä kylkeen, olen pääsääntöisesti pysynyt rauhallisena.

Viiniä valitessa minulla oli jo kypsäksi kehittynyt vierotusoire saksalaiseen August Kesselerin spätburgunderiin (2009). Kyseinen tuote kellotti veinipoodin hyllyssä. Kymmenen euron korkkausmaksu hoidettiin taksvärkkinä. Kylkeen kiikutettiin tuotapikaa keittiöstä sitä vitello tonnatoa. 

Mesun tyylistä tarjoilla vasikka voitaisiin keskustella pidempäänkin, mutta mainittakoot, että raakaa se ei ollut, ei roséta, eikä ylikypsää. Tästä huolimatta vasikan läski oli ihan hyvää. Viini, sen sijaan, sattui kutittamaan sitä rauhasta, mikä loi kylmiä väreitä selkäruotoa pitkin, aina alas saakka. Harjaantunut silmä olisi saattanut havaita häntäluun pään hieman vipattavan. Nuori neiti, joka saapui korjaamaan alkuruokakatteita pois, taisi hieman säikähtää pöydästä nousevaa palautetulvaa.

Pääruoan kohdalla seurueemme palautettiin takaisin maanpinnalle. Pidin varmana nakkina tilata turkkilaiselta lampaanliha kepakot (vai kebakot??). Ajatus mausteisesta lampaanlihasta punaviinin kyytimiehenä nostatti veden kielellä. Ikäväkseni jouduin lihapullan koostumusta tutkittuani toteamaan, että parempia kebuja(?) söin viikko takaperin laitakaupungin kansantanssipaikassa, missä meheviä pullia ja ranskanperunoita ryyditettiin sillä Rimi-marketin vitosen punkulla. Viinistä notkistuneella kielelläni sanelin mielipiteeni tästä asiasta luukun takana luimuilevalle keittiömestarille. Hövelinä kaverina tämä lupasi tekaista uudet pyörykät. Kieltäydyin mitä kohteliaimmin tarjouksesta. Keittiön iltatoimet huomioon ottaen, uusien rusinoiden saaminen olisi ottanut, arvioni mukaan, puolisen tuntia.

Huolimatta pääruoan kanssa tolloilusta kokonaisuutta oli kiittäminen. Povitaskussa kuumotellut tippijallu oli loppuen lopuksi syytä kaivaa esille. Ripustin ”sheriffin tähden” hovimestarin rintaan. Sali teki ehdottomasti Luccasta kelvollisen paikan kokoontua kaikkein pyhimmän äärelle.

Lähtiessä oli mukava plärätä viinihyllyt puodin puolella vielä kertaalleen. Ottaen huomioon kympin korkkausmaksun, sama pullohan oli nyt tavallaan ilmainen ostaa mukaan.

Kotimatkalla (kaikki 400 metriä) pohdiskelin ravintolan potentiaalia palvella minua jatkossa. Lucca on auki koko päivän ja esimerkiksi vapaapäivän brunssin aikaan listalta löytyy pientä suupalaa viinilasin kylkeen. Ravintolassa on käytössä se syntinen Coravin, joten myös hinnakkaampien viinien maistelu lasikaupalla onnistuu. Tallinnan matkaaja löytää Luccan sijoitettuna kätevästi matkalla Kadriorun puistoon ja ihan kelpo väliviinipysäkkinä.

Vappua odotellessa. Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

http://lucca.ee/en/